Poikkesin eilen Studio Pasilassa katsomassa Kiviä taskussa -näytelmän. Kysessä on kahden miehen esitys, jota myydään edelleen täysille katsomoille, vaikka sen ensi-ilta oli jo kolme vuotta sitten. Mika Nuojua ja Martti Suosalo ovat mykistävän ammattitaitoisia rytminvaihdoissaan ja kehonkielen hallinnassaan. He kuljettavat kahden miehen voimin näyttömölle 15 roolisuoritusta.

Kuva

Studio Pasila oli täynnä väkeä. Jo aivan alussa oli selvää, mitä tuli tultu hakemaan. Naurulle oli yleisön joukossa valtava tilaus. Hauska esitys toki olikin. Istuin eturivissä ja todella näin teatterin taikavoiman. Kolmen yhteisen vuoden jälkeen vastanäyttelijä saa kollegansa hysteerisen naurun partaalle. Hyvä näyttelijä nauraa, ei näyttele naurua, mutta kyllä tässä tosiaan läheltä nähtynä, näyttäytyi silmien välkkeestä aito nauru. Siis sellainen, johon improvisoitiin jokin lisuke, jotta nauru laskeutuisi (muka liidun nosto pöydän alta). Hyvä teatteri on elämää, joka elää katsojansa kanssa.

Esitys on vuosien mittaan muuttanut muotoaan ja näyttelijöiden vireys on säilynyt. Minun teatterikokemukseni poikkesi keskimääräisestä. Nauraa rätkätin muiden mukana, tietenkin. Koko ajan pohdin silti näytelmän syvää tematiikkaa, työttömyyden ja syrjäytymisen todellisuutta. En halunnut vain nauraa, mieleni teki myös itkeä hieman. Olenko ilon pilaaja, kun pohdin vakavuutta ilon keskellä?

Olen tai en, en voi itselleni mitään. Sain tästä näytelmästä paljon muutakin irti kuin makeat naurut. Se sopii minulle, sillä sitä tulin hakemaankin. Näytelmä on selkeä selviytymistarina. Traagisen kuolematapauksen jälkeen yhteisöllisyys herää jälleen. Pieni irlantilaiskylä alkaa kapinoida suurta amerikkalaista tuotantoa vastaan ja muuttaa statistit sankareiksi ja toisinpäin. Omalaatuista huumoriaan unohtamatta he luovat kulttuuria omista lähtökohdistaan. Ja vaikka siitä lehmästä.

http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.mhtml?kivi

Ellilän Kirsti oli käynyt kuuntelemassa Heli Laaksosta (Mää tahr ol lehm!) ja huomannut Laaksosesta kehittyneen stand up -koomikon. Kaiken naurun keskellä Ellilä kaipasi kotiin. Luulen ymmärtäväni hänen kokemustaan. Minäkin kaipasin hiljaisuuteen teatterin jälkeen, sulattelemaan sarjakuvamaista ilotulitusta, kokemaani iloa ja surua. Minä nauran isosti, minä itken isosti. Ei ole mulle kevyet tunteet. Olen tunteiden hevijuuseri, joka tarvitsee tilaa tunteidensa märehtimiseen. Ammuu.