Kirjailija Kari Hotakaisen vaimo soitti. Vähän nikottelin puhelun alussa, mutta hän esitti asiansa tehokkaasti ja vauhdikkaasti. Koko ajan olin kuulevinani kevyen hymyn hänen äänessään. Ensi kuukauden alussa se alkaisi.

- Mikä alkaa?
- Vaimot vaihtoon -ohjelman toteutus.
- Ollaanko me siinä?
- No niin tässä sopimuspaperissa lukee.
- Äh, joudunko minä Juoksuhaudantielle?
- Jep, mutta meidän tytöt ovat luvanneet olla kiltisti.
- En minä niistä tytöistä olekaan huolissani.
- Jaa, Karistako sitten? Ei sitä kannata pelätä, kellarissa se vaan kirjoittaa, tuskin muuta huomaakaan. Semmoinen lutunen murrikka se on.
- Eiku, enhän minä puolisostasikaan ole huolissani, vaan siitä perhanan talosta! Siellähän koko ajan vuotaa joku kohta ja saa pelätä henkensä edestä.
- Ai niin. Mutta ollaan me tätä jo Karin palkintorahoilla korjattu. Riitti siitä muuhunkin kuin tyttöjen ja minun mekkoihin. Vaikka me käytiinkin ne Chanelilta Pariisista ostamassa.
- Saako siellä edes ruokaa laitettua? Mistä Kari pitää?
- Voi nehän on kaikkiruokaisia! Laihojakin ne on, ei ne paljoa syö.
- Hyvä niin, täällä syödään hyvin ja paljon.
- Aivan totta, millainen mies sinulla on? Entä lapset?
- Kolme aikuisuuden portilla olevaa lasta syö jääkaapin hetkessä tyhjäksi. Ja itse saat maidot ja murkinat kotiin retuuttaa, ei oo miestä täällä ollenkaan.
- Ei miestä! Voinko mä muuttaa jo huomenna?