Puoli vuotta sitten istuin Hu(us)sissa haastattelussa. Haastattelun loputtua (nais)psykologi sanoi minulle suunnilleen seuraavasti "off the record":

"Haluaisin lohduttaa sinua, haluaisin sanoa, että ikään kuin taistelet tuulimyllyjä vastaan. Sinua suuremmat tuulet puhaltavat yhteiskunnassa juuri nyt. Mieleeni tulee, että elät lastesi kanssa kuten kuulovammaisten lasten vanhemmat, jotka joutuvat paljon osallistumaan lastensa koulunkäyntiin. Se on kovin raskasta, ei siinä todellakaan jää aikaa omille harrastuksille. Ja sinä olet vielä yksin tässä tässä tilanteessa.

Toinen asia, josta nyt puhutaan, ovat nuoret. Liisa Keltikangas-Järvinen on kuvannut tilannetta Suomessa (maalais)järjenvastaiseksi: pienet lapset laitetaan yhä nuorempina yhä suurempiin ryhmiin - siis iässä, jolloin heidän kuuluisi saada YKSILÖkeskeistä hoitoa. Samaan aikaan, nuoret, jotka nimenomaan
tarvitsevat RYHMÄÄ ympärilleen, asetataan opiskelemaan yksilökeskeisesti, itsenäisesti. Erityisesti nuoret pojat kärsivät tästä.

Kolmanneksi naiset ovat uupumisen uhan alla tällä hetkellä - erityisesti keski-ikäiset naiset. "

* * *

Puuh, aika rankkoja olivat nuo huomiot. Psykologin tarkoitus ei siis ollut mitenkään masentaa tai/ja ahdistaa minua, vaan hänellä oli vilpitön ajatus siitä, etten ITSE ole kaikkeen syypää. On turhaa kokea syyllisyyttä kaikesta siitä mitä ei ehdi tai jaksa. Moni muukin on samassa jamassa. Yhteiskunta toki
voisi pohtia toimenpiteitä tämän uupumisen ehkäisemiseksi.

En ollut lainkaan tullut verranneeksi itseäni vammaisten lasten vanhempiin. Samaan aikaan koin suurta surua siitä, MITEN rankkaa joillakin todella on. Toisaalta, olenhan huomannut, jotkut vanhemmat 'pääsevät helpommalla' kuin minä... En halua ajatella Elämääni 'vaikeana', lapsiani 'rankkoina'. Hehän ovat, hitto soikoon, rakkaitani! Mutta.. mmh, tosiaan, asioilla on puolensa...

Samoihin aikoihin kirjoitettiin LASILATTIASTA. Sillä kompastelevat naiset, jotka koettavat yhdistää työ- ja perhe-elämäänsä. Esim. Britanniassa naiset ovat jälleen alkaneet jäädä kotiin, lieden äärren, koska ovat havainneet yhdistelmän liian raskaaksi. Huhuh, sviddu sentään! Tähänkö on tultu! Missä ovat suffragetit! Missä taistelutahto?

Lasia ovat siis katot ja lattiat, entä seinät? - Juu, ovatpa nekin. Minä ainakin toisinaan yllätyn, sillä en millään ole tajunnut, että minua tarkkaillaan... olen ns. vapaa, yh-äiti. Olenko vaarallisesti vapaa? Eron jälkeen hämmästelin, kun perhetapaamisiin alkoivatkin tulla vain naiset ja lapset... Miehet jäivät kotiin, milloin oli auton korjausta, milloin kokouksia... äh. En tiedä lopullisia syitä, ja tasoittuihan tilanne ajan kanssa. Asun isossa kaupungissa, enkä suinkaan tunne asuinalueeni kaikkia asukkaita, vaikka tämä alue onkin maantieteellisesti hieman erillään kaupungin muista asuinalueista.

***

Joo, lapseni ovat erityisiä. Aivan erityisiä minulle.