Oi onnea! Ystävät ovat parasta mitä tiedän. Eilen päivällä herkkukaupasta kotiin ajaessani kohosivat kyyneleet silmiini jo pelkästä odotuksen iloista: illalla pienen keittiöni liian suuren pöydän ääressä mainiot ystäväni syövät, juovat ja keskustelevat. Alun perin olin kutsunut 27 henkeä. Yksi perhe ilmoitti heti, ettei pääse paikalle. Osa tuli, mutta yllättäen ilman lapsia. Paikalla oli 8 aikuista ja 8 lasta.

Niinpä ensimmäisen kerran katoin aikuisille ensimmäisen kattauksen. Aikuisten siirryttyä olohuoneeseen, pääsivät lapset syömään. Ennen tämä tehtiin ehdottomasti toisinpäin, mutta nyt teini-ikäiset jaksoivat hyvin odotella ja halusivatkin aluksi puuhata muuta.

Ystäväni rakastavat ruuanlaittoa, ovat opiskelleet sitä hartaasti. Uskaltauduin silti tarjoamaan heille italialaista: pastoja, munakoisopaistosta, salaattia (osa unohtui jääkaappiinkin), tiramisua (laajan kaavan mukaan, vatkaa tämä ja tuo). Mukanaan he toivat maistuvia viinejä, juustoja, porkkanoita, ja itsetehtyjä italialaisia pikkuleipiä. Njam.

Tiramisu on muuten ollut alunperin pitkäänsairastaneiden toipilaiden ruokaa. Tira-mi-su tarkoitta: nosta-minut-ylös. Nykyään se taita kyllä laskea syöjänsä yhä tiiviimmin alas.

Parasta oli kuitenkin ihana seura! Keskustelu soljui vilpittömän luontevasti, vaikka kaikki eivät olleetkaan entuudestaan tuttuja keskenään. Aiheina kaikki mahdollinen taivaan ja maan väliltä, taiteet, kirjat, kulttuurit, politiikka, lapset ja parisuhteet. Vieläkö joku kehtaa väittää, etteivät estyneet suomalaiset osaa keskustella! Toki välillä siemailtiin viiniä, oltiin minuutti nautiskellen hiljaa ja taas joku aloitti: - mieleeni tuli, että...

Oi, olen niin onnellinen. Lapseni usein pyytävät minua kutsumaan ystäviä iltaa istumaan. He näkevät minussa ilon ja osaavat itsekin iloita saamastaan seurasta. Hauska on havaita, että jos vanhemmat ovat samanmielisiä, niin usein lapsetkin tulevat juttuun keskenään. Lapsethan toki muutenkin tutustuavat luontevammin kuin kankeat aikuiset. Kun ystäväässuhteeni ovat pitkäikäisiä, tuntevat lapsetkin toisensa jo vuosien takaa.

Viikonloppuni oli täysi. Perjantaina lavastusta (lue: siivousta) ja lauantaina ruuanlaittoa. Tunnustan, että tiramisun valmistamiseen 20:lle kului liki kaksi tuntia. Muutakin tuli sitten väkerrettyä. Keittiön seinällä on ystäväni maalaus, jonka tällä kertaa vaihdoin litografiaan Vatikaanin aukiosta (ei, sitä en ole ostanut paikanpäältä, vaan löytänyt roskiksesta). Kattauksen keskellä komeili ukilta lainattu Paolinan patsas ja muuta Rooma-rekvisiittaa.

Tänään haimme ukin rääppiäisille ja katsastimme uusimman Harry Potter -rainan. Meille elokuvan raakuus ja vakavuus ei ollut yllätys, olemme lukeneet kirjat. Neljäs osa tuo selkeästi esiin nuoren ihmisen dramatiikantajun ja vastuun lisääntymisen. Huumoria, urheilua ja alkavaa kiinnostusta vastakkaisen sukupuoleen toki kirjassa kuvataan laajemmin. Nautin tästä yhteisestä elokuvakokemuksesta. Ykkönenkin halusi edelleen mukaamme, vaikka täytti juuri 18 vuotta. Oi, onnea.

Ei ihminen elä pelkästään ruuan vuoksi. Vasta hyvä seura saa sen maistumaan.