Olen ennenkin sanonut, että syysmyrskyjen ja pimeyden yllättäessä on luettava onnellisia kirjoja, kuunneltava rikastavaa musiikkia ja katsottava elokuvia, jotka luovat uskoa tulevaan. Sain eilen tarvittavan VALOannokseni Kaija Juurikkalan ohjaamasta ja Markku Flinkin käsikirjoittamasta elokuvasta nimeltä Valo. Elokuva on sydäntä valaiseva kokemus, jota ei kannata jättää väliin!
Elokuva perustuu taitelija ja kasvattaja Aleksanteri Ahola-Valon 7-vuotiaana kirjoittamiin päiväkirjoihin. Ahola-Valo eli uskomattoman värikkäästi ja kokemusrikkaasti liki 100-vuotiaaksi. Hän kuoli vuonna 1997 Suomessa. Lapsuudessaan hän koki verisunnuntain, joka jätti lähtemättömät jäljet. Ahola-Valo kehitteli jo varhain inhimillisyyteen ja ymmärrykseen perustuvaa kasvatusteoriaansa.
Ahola-Valo asui pitkiä aikoja Ruotsissa, mutta palasi 1980-luvulla Suomeen. Muistan noilta ajoilta hieman hämmentyneitä lehtikirjoituksia, joissa Ahola-Valoa tunnuttiin pidettävän tyväntahtoisena, mutta höpsähtänenä. Ahola-Valon ei uskottu puhuvan totta, ei uskottu hänen päiväkirjojensa todenmukaisuuteen. Juurikkalan elokuva nostaa Ahola-Valon elämäntyön uudelleen arvioitavaksi.
Valo-elokuva on eloisasti kuvattu, näyttelijävalinnat oivallisia ja kansanomainen nykymusiikki tukee kerrontaa herkästi. Juurikkalalla on taito saada lapsinäyttelijät unohtamaan näyttelemisen ja elämään elokuvaa. Nenäliinoja kuluu, kun katsoja eläytyy lasten kohtaloihin.
Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Minun ongelmani on, etten voi sietää välinpitämättömyyttä. Siis rakastan. Ja koen särkymisiä, olen rakkaudesta säröillä - mieluimmin kuin rakkaudettomuudesta vahvana. Tämä on selkeä valintani. Helpotti suuresti, kun julistin sen itselleni. Ja itken elokuvissa, putouksena. Enkä enää häpeä sitä, sillä se on inhimillisyyttä minussa, ei itsekurin puutetta. En halua uskoa rangaistukseen, haluan uskoa toivoon.
Juurikkalan elokuva välittää toivoa ja tajua tähänkin aikaan. Elokuvan alussa juoppo upseeri pahoinpitelee Ville-poikaansa eikä päästä häntä kouluun. Koulunkäynti on turhaa, pojastahan tulee tykinruokaa. Ville uhoaa Valolle kuinka lopulta kaikki pelkäävät häntä, oma isä ja jopa isää komentava ylempi upseeri. Ville hoksaa nopeasti, että pelolla on hurjat seuraukset. Hän, jota pelätään, jää aina yksin.
Hän, jonka luo toiset haluavat tulla ja joka on kiinnostunut muista, saa aina seuraa.Valo nousee puolustamaan Villeä ja myöhemmin kylän lasten perustamaa koulua. Hyvä voittaa lopulta. Tieto karkoittaa pelon ja epäuskon. Hyvä teko kannattaa laittaa kiertämään. Juurikkalan elokuva on yksi näistä kiertoon laitetuista hyvistä teoista. Me tarvitsemme hyviä tekoja.
Omassa ajassamme meidän on vaikea nähdä miten laiminlyömme toisiamme, itseämme. Enää ei kiistellä oppimisen vaarallisuudesta, emmekä kärsi nälkää ja vilua. Kärsimme yksinäisyydestä, kärsimme mielemme ja kehomme sairauksista. Hyvinvointi ei poistanut pahoinvointia. Yksikin hyvä teko päivässä riittää. Lisää valoa kasvoillemme!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.