Sain upean viestin, jossa kerrottiin hieno tarina vahvuudesta ja sen seurauksista.
Ystäväni kertoo kuinka hän 4-vuotiaana oppi lukemaan. Samaan aikaan hän oli äitinsä kanssa kyläilemässä. Tyttö nukkui yönsä yksin olohuoneen sohvalla. Aamuisin äiti petasi sohvan aina päiväkuntoon, kaikki lakanat ja peitot laitettiin pinoon kaappiin ja villainen päiväpeitto sohvalle.

Eräänä aamuna puuhakas pikkutyttö heräsi muita aikaisemmin ja päätti tehdä äidilleen yllätyksen. Hän viikkasi itse lakanat ja peitot ja levitti päiväpeiton. Siinä oli pikkuihmiselle paljon työtä, kun ei voinut tehdä sitä aikuisten lailla. Lapsi oli hirveän ylpeä asiasta ja äitikin oli iloinen, kun näki tämän. Mutta. Seuraavana aamuna, ystäväni kertoi, häneltä jo odotettiin, että hän taas sijaisi vuoteensa ja luonnollisesti siitä eteenpäin aina. Ystäväni muistaa vieläkin kipeän  pettymyksensä ja tunteen huijatuksi joutumisesta.. - Hyvänen aika, ajatelkaa, 4-vuotiaana lisää vastuita! Kuinka epäreilua kohtelua, ajattelematonta ja eläytymätöntä kohtelua saavatkaan useat lapset osakseen? Ja se lapsi meissä, katoaako se, vai opitaanko se piilottamaan?

Olen herkistynyt viime aikoina aivan tavattomasti pienten lasten kohtelulle. Täpötäydessä bussissa istui jakkupukuinen äiti puhuen kiivaasti koko ajan kommariinsa. Hänen vieressään istui noin 5-vuotias tyttö kukkamekossaan, katseli ikkunasta ulos, välillä hipaisi äitiään varovasti, kuin tarkastaen, ettei jakkupuku ole vaihtunut toiseen. Pitkän puhelinpalaverin jälkeen äiti soitti lapsen isälle ja alkoi valtavan pajatuksen: - Kyllä sä tiesit, että mulla on se koulutus, en mä voi sitä perua! Huomenna on sun vuoro, mä en sitä ainakaan hae! Tuntui kuin vanhemmat olisivat riidelleet kyntövuoroista savisella pellolla, eivätkä suloisen tyttären päiväkotireissuista. Mieli teki pudottaa moinen äitikkä penkiltä. Sen sijaan ahdistuin. Mitä kaikkea ovatkaan omat lapseni saaneet käydä läpi kanssani? Au. Loputonta pärjäämistä hampaat irvessä? Toivottavasti ei, ei ainakaan aina.

Niinpä niin. On ihanaa saada kehuja ja kannustusta. On mukavaa osata, jaksaa ja ehtiä. Mutta loputtoman vahvuuden osoittaminen on vaativaa. Ikään kuin vahvaksi todetulle ei annettaisi lupaa olla heikko. Inhimillisyyteen kuitenkin kuuluu myös heikkous, väsyminen ja rikkoutuminen. Vain rikkinäinen voi tulla ehjäksi uudelleen. Jos ei ole koskaan hajonnut, ei tiedä elämästä kaikkea. Siksi minä edelleen kaipaan, suren, itken, valitan, riitelen, olen epätäydellinen.

En voi muuta. Odotukset eivät sittenkään tule päähäni keneltäkään muulta kuin minulta itseltäni. Tämä on vapauttava oivallus. Olen vastuussa monesta asiasta, mutta sittenkin - minulla on vapaa tahto.