Olen kohdannut elämässäni kaikenlaista. Paljon on takkiin tarttunut, hyvää ja huonoa. Takissani on iloinen, kirjava höyhenvuori, joka kannattelee minua aina silloin tällöin, muutaman askelen verran katutason yläpuolella. Takkini taskuissa oli pieniä reikiä, joista on valunut pieniä lyijykuulia takinhelmaan. Kyynelieni sateessa takki kastuu ja lyijypainot alkavat painaa askeliani hitaammiksi. Iloitsen ja suren takkini sisällä.

Nuorempana kutsuivat minua huu-haaksi takkini vuoksi. Tiesivät, ne toiset, että osaan tempaista sen apposelleen, niin etten mitään piilota, mitään suojele. Häpeämättä levitin iloni kaikille nähtäväksi. Törkeää käytöstä, varsinkin kun soitto ja laulu valuivat taukoamattoman virtana takkini hihansuista. Toisten oli käännettävä selkänsä, suljettava korvansa moiselta ruokottomuudelta.

Kutsuivat myös buldogiksi, suurten surulasieni vuoksi. Opin sulkemaan takkini tiukasti kiinni, napittamaan kaulan alle ja nilkkoihin saakka. Takkini sulki suruni sisäänsä, muuttui peltipanssariksi, iskunkestäväksi, luotaantyöntäväksi suojakalvoksi ihoni pinnalle. Taas toiset käänsivät päänsä, tällä kertaa oudoksuen, peloissaankin. Ikään kuin takkini olisi levittänyt kulkutautia nimeltä suru.

Minun on aika luopua takistani. On aika tuntea omalla ihollani. En enää takerru turvatakkiin, en anna takista luopumisen heikentää minua. On aika löytää luopumisen armo.

Luterilainen kirkkokansan viettäessä armoviikkoa minä pakenen Vatikaaniin. En tiedä löytyykö armo kaiken sen kullan keskeltä, mutta lähden uteliaana matkaan. Pelosta luopuminen tekee rohkeaksi. Minulla on yksi tieviitta, jossa lukee kaunein kokemani sana: rakkaus.