Kaikki on post-ia ny. Post-travel-laarinen masennus iski. Itkettää. Eikä ihme. Kyllä teitäkin itkettäisi, jos makaisitte liki neljänkymmen asteen kuumessa, kurkku Saharan autiomaan kosteudelle kateellisena. Ei löydy rautakauppiaalta tätä karheusastetta hiekkapapereistaan. Voisiko siitä hyötyä jotenkin?

Hiljaisuuden se ainakin aiheuttaa ja pakkolaihdutuksen. Ei kykene nielemään, vaikka Marabou-kurjet lentelevät korppikotkina Saharan keitaiden yllä.Voiko sänky pakkomaata ihmisen? Näköjään voi, kele.

Onni onnettomuudessa on, että tauti EI iskenyt KEHENKÄÄN (ei minuun, eikä jälkeläisiin) lomamatkalla, vaikka ennen ja jälkeen koetteleekin. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

Minä päättelen. Eikun ana-ly-soin. Ja sehän syntyy sieltä itsestään. Tätä tanan Ana Lyytiä ei hiljennä mikään tauti! Miten päätellään päättelykoneisto? Miksi minä kelaan avokelat sykkyrään, pohdin pohjamudat, analysoin freudinnana,  väännän väkkärälle, käännän juuret esiin. Miksen voi antaa olla???

Minulle sanottiin: anna mennä, anna olla.Ole hiljaa. En uskalla. Tämä on minuun tapani turvata. Pienenpienenä tuulisuojana oli pakko olla tuuliviiri, jotta selvisi. Se kehittyi huipputaidoksi. Haistan hajut ennenkuin kukaan tajuaa niitä päästetynkään. On tästä hyötyäkin, esim palvelutehtävissä minunlaiseni ihmiset haistavat asiakkaan/potilaan/ partnerin yksittäisen kulmakarvan asennosta (ja jos ne nypitty pois, vaikka siemaimien ((heh, mikä lapsus, onko siemain sama kuin suupieli?)) laajennusasteesta) vastaantulevan henkilön ilmastonvaihtelut. He osaavat aavistaa ja ennakoida tulevaa. Ja ennen kaikkea eläytyä.

Mutku. Se omaan elämään eläytyminen. Se on pakko hoitaa väkisinmakuuttamisella, häh?! Ja oliko tälläkin taudilla pakko alkaa spel-ku-loimaan, etti!? Yhtään eivät auta ne hauskat lehtikirjoittelyt yh-äitien sairastelualttiudesta. Kahdenlapsenvanhempi sairastelee myös, mutta kun se ei pikkulasten vanhemmilla niin näy, kun on se Toinen välillä hoitamassa. Olen tulossa heikoksi, en ole enää se järkälemutsi, joka teinien itkumuurina on unbreakable.

Kyse on luovuttamisesta, irtipäästämisestä. Avioeroni jälkeen roinan oli antaa mennä, en yhtään itkenyt perään. En edes kirjojen. Enkä kadu. Lapseni löytävät vieläkin kodistamme kirjoja, mutta eivät muumioita. Löytävät sitten omat mummynsä.

Kyse on Toisesta. Sairaus näyttää heikkouden, Toisen tarpeen julmasti, mutta todesti.

Ei kukaan

ole rikas

yksinään.

                                  Olavi Ingman