- Äiti, isä, katso! Katso minua! Kukapa ei olisi huutanut näin lapsena. Mitä muuta iltapäivälehtien lööpit kirkuvat kuin samaa nähdyksitulemisen triumfia. Elän, jotta minut havaittaisiin. Vastasyntynyt ei muodosta sanallista kutsua, mutta viesti on selkeä: huomaa olemassaoloni, ruoki ja hoivaa minua. Myöhemmin nähdyksitulemisen odotus sisältää toiveen hyväksytyksitulemisesta. - Katso, kuinka taitava olen! Teini-ikäinen murisee ja torjuu, mutta ei silti suostu huomaamattomaksi, vaan pyrkii negaation kautta näkyville.

Näköaisti on valtavan voimakas virikkeiden herättäjä. Jopa niin mahtava, että suljen usein silmäni kuunnellessani musiikkia. Haluan eläytyä, haluan kuulla kitarasoolon, en keskittyä ihailemaan taitavia sormia soololovessa (heh, tuo näyttääkin hassulta, siis kitaran kaulassa on lovi, josta soolot irtoavat upeimmin). Noh, kun nyt retkahdin loveen, niin menköön loputkin asiallisuuden rippeet vessan viemäristä. Sama toimii näet (sic!) kohdallani rakastelussa. Haluan tuntea toisen ihmisen koko kehollani, näköaistit ovat taas tiellä, Elämyksen rajoittajina. En siis sulje silmiäni hävetäkseni itseäni, saati toista, vaan ollakseni vielä enemmän läsnä hänelle.

Vonnegutin Teurastamo 5:ssä esiintyy sympaattisia avaruusolentoja, joilla on silmät kämmenpohjissa. Ne räpyttelevät avaamalla ja sulkemalla nyrkkejään. (Luin kirjan 20 v. sitten, joten en ole aivan varma muistikuvastani, ehkä siihen on tullut jotain lisää). Muistan ajatelleeni, että minulla on samoin. Tuntoaisti käsissäni on äärimmäisen vahva, koen näkeväni kämmenilläni. Käteni myös itkevät. Olen viettänyt toistuvia öitä kyynelehtivien kämmenieni surressa kosketuksen puutetta. Käteni ikään kuin kouristelevat, kramppaavat ja sormenpäihin ja kämmenen syliin sattuu - todella. Kaipuuni on hyvin kouriin tuntuvaa.

Vastasyntyneellä on voimakas tarttumisrefleksi. Apinoilla se säilyy pidempään, koska emon mukana on kuljettava, selässä tai sylissä. Luulen, että minulla on elinikäinen tarttumisrefleksi. Synnyin keisarinnan tyttärenä, vailla ponnistuksia, mutta myös vailla äidin syliä. Äitinihän oli nukutettu ja hän voi pitkään huonosti leikkauksen jälkeen ja lopulta epäili lääketokkurassaan minun vaihtuneen toiseksi. Tartuimme toisiimme viivellä, äiti ja minä.

Äitini kuolemasta on 15 vuotta, en ehkä irrota ikinä. Joku kutsuu tarttautumista toiseen kanssariippuvuudeksi. Sairaudeksi se muuttuu silloin, kun pelkää hylätyksi tulemista, samaistuu toisten tunteisiin ja unohtaa oman erillisyytensä, kontrolloi läheisiään ja syyllistää muita omasta pahasta olostaan. Kyynisyys ja itseinho vaanivat riippukiikkuvaista ihmistä. Pelkäsin ajautuvani tällaiseksi ihmiseksi. Omien tarpeitteni ilmaiseminen ei ole ollut minulle helppoa. Kunnes tajusin: voin tarttua takertumatta.

Kirjoitan tuntoaististani, koska näköni on ollut aina heikko. Tirkistely on minulle totisinta totta ja toisaalta kauneita satua. Sain silmälasit 7-vuotiaana. Lapsuuteni joulut katosivat terävien linssien myötä, säteily ja lämpö saivat ääriviivat. Niinpä istun yhä edelleen joka joulu yksin, hiljaa, joulukuusen edessä ilman linssejäni ja - nautin näkemästäni. Sädehtivä, monenkirjava vihreys on kauneita mitä tiedän.

Sokeus on pelottava asia. Yksi mahtavimmista aisteista puuttuu. Moni erittäin hyvin näkevä kulkee silti sokkona ja sokeutuneena. Olen kiitollinen kyvystäni nähdä, mutta olen myös kiitollinen heikentyneestä näkökyvystäni. Siksi olen juuri se mikä olen, käsilläni näkevä.