Olo on kuumeisen levoton, väsyttää, päätä särkee, yskittää, en ole hyödyllinen. Ääni on edelleen kurkunpään alapuolella, vatsalaukussa asti, kai. Siis raahaudun koneelle ja kirjoitan. Tämä rauhoittaa minua. Minulta on viimeisen vuoden aikan tiheään kysytty miten rentoudun. Joka kerta välitön vastaus vilahtaa mieleen: seksillä. Noh, eihän niin voi vastata! Vai voiko. Kysyjästä riippuen olen vastanut totuudenkin. Ja totuushan on, että hehe, vuorovaikutteinen seksi ei ole arkipäivääni, se on juhlaa, onnekas sattuma.

Rentoudun myös nukkumalla. Lukemiseni keskeytyy aivan liian usein, jotta voisin nykyisessä elämäntilanteessani ajatella pelkäksi rentoutumiseksi. Silti luen jatkuvasti, sirpaleita, sanoja sieltä ja täältä. Luen ruokaillessani, pöntöllä, bussissa, kaikkialla. Kun olen terve, tuo kaikkinainen liikunta minulle rentoutta ja hyvää mieltä. Nyt, sairasteltuani puoli vuotta epämääräistä bakteeria, alan olla aika kireä ja katkera. Liikuntani jää vähiin.Rentoutuminenkin alkaa tuntua vaatimukselta. Olen siis huonosti hoitanut itseäni, en ole ollut kestävä kepulainen perheenäiti ja duunari.

Siispä koetan ajatella muuta, paeta ankeaa todellisuuttani.

Muistelin menneitä. Jäin työttömäksi vuonna 1999. Tilanne oli uusi ja häkellyttävä. Hämmentyneenä raahauduin Haapaniemenkadulle, jossa etäisesti muistin pääkaupungin työvoimatoimiston sijaitsevan. Aikani jonotettuani pääsin luukulle, jossa virkailija silmäilee juuri täyttämiäni lomakkeita ja tokaisee: - Mitä sä täällä teet? Teikäläiset menee Kluuviin. -Ahaa, en tiennyt, siis mikä on Kluuvi, kysyin. - Katso osoite noista esitteitä, vastasi virkailija ja huusi ohitseni: - Seuraava!

Löysin Kluvin työvoimatoimiston, kiskaisin jonotusnumeron ja tarkkailin väkeä valoisassa tilassa. Moni istui kiireisen näköisenä päätteillä, joku astui sisään, keräili lomakkeita ja poistui samantien. Meitä jonottajia oli alle kymmenen. Vuorollani pääsin taas vastaanottotiskin ääreen, jossa virkailija vilkaisi papereitani ja kysyi: - Miksi tänne tulit? Et kuulu tänne.

Olin räjähtää kappaleiksi kuultuani kysymyksen. Jäämurskaa hampaitteni välissä vastasin: - Olen varmasti Suomen ensimmäinen työtön, joka ei pääse edes työttömyyskortistoon. Haapaniemi ei huoli minua, vaan passitti tänne ja nyt te sanotte, etten kuulu tännekään! Mihin siis kuulun?! Virkailija katsoi minuun suoraan ja lausui jo hieman lempeämmin: -Aha, joo joo. Noh, me otetaan sut tänne siinä tapauksessa. Koska näytin edelleen kysymysmerkiltä, hän vastasi: - Niin, katsos, me otamme yleensä vain akateemisen loppututkinnon suorittaneita ja sinullahan ei tuo tutkinto näytä olevan valmis...

Pääsin siis kirjoille ja sain ajan seuraavaan tapaamiseen. Parin viikon päästä istuin jo 'sisällä huoneessa' virkailijan kanssa. Minulla on tukko papereita mukanani, mutta jokin silti paperi puuttui. Virkailija mutisi hieman närkästyneenä paperin puutetta ja minä huokailin, että kun ekaa kertaa täällä asioi, niin on hankalaa muistaa kaikkea. Virkailija nosti katseensa papereistani ja hämmästeli: - Mitä, etkö sinä ole vielä koskaan ennen ollut työtön? Oli minun vuoroni järkyttyä: - Kullkaa, teidän kuvanne suomalaisesta yhteiskunasta saattaa hieman vääristyä täällä. On todellakin vielä olemassa ihmisiä, jotka kohtaavat työttömyyden ensimmäistä kertaa!

Tästä teemasta riittää tarinaa, taidan jatkaa joku toinen kerta. sappeni kiehuu liikaa.