Lupaus-elokuvan ( http://www.ses.fi/fi/elokuva.asp?id=635) nähtyäni sattui käsiini juurijulkaistu rintamanaisia käsittelevä kirja, Marjo Melan kirjoittama Naiset sodan- ja rauhantyössä - rintamanaisten liiton historia. Mela kirjoittaa sujuvasti, tarkasti ja koettaa tuoda joitakin uusia näkökohtia aiheeseensa.

Poimin tähän muutamia, minua kiinnostaneita teemoja. Toki minullekin oli selvää, että II maailmansodan jälkeen naisen ideaalikuva oli tuottaa nopeasti uusia kansalaisia menetettyjen tilalle. Ihanne oli olla monilapsisen perheen äiti. Miehen uljas tehtävä oli puolestaan hankkia perheelleen elanto. Edesmennyt, pienikokoinen, siro äitini kertoi minulle, ollessani jo itsekin äiti, kuinka iso ja vanttera isäni oli hänelle vakuuttanut: - Kun olemme vihityt, sinun ei enää koskaan tarvitse tehdä töitä! Harmi vain, ettei isäni ollut lainkaan käsittänyt, että äitini oli kouluttautunut tarkoituksella ja halulla - hän nautti työstään!

Marjo Mela toteaa kirjassaan, että usein naimisiin menneet irtisanoittiin työpaikoistaan. Vielä 60 vuotta sitten erilainen nainen herätti epäluottamusta! Isäni kokee nykyään, tyttärentytärtään katsoessaan, noloiksi tuon ajan asenteet. Olen koettanut lohduttaa, että hänellä ei tuolloin ollut sitä tietoa mitä hänellä - ja ennenkaikkea, koko yhteiskunnalla on. Tuolloin nähtiin äitiys naisten kouluttautumisen ja työnteon edellä.

Melalla on tästäkin esimerkki. Sodan aikana raitiovaununkuljettajina toimineet naiset siirrettiin rahastajien tehtäviin, jotta miehet pääsivät kulljettajiksi. Tietenkin he saivat samalla tyytyä pienempään palkkaan. Vasta vuonna 1966 naiset pääsivät jälleen kuljettajiksi.

Suomessa oli sodan jälkeen 30 000 sotaleskeä ja 50 000 sotaorpoa. Tämä asetti avioliitoille suuria odotuksia, mutta lupaukset tässä eivät aina toteutuneet. Sodasta selviytyneillä miehillä oli mielenterveysongelmia, sairautta ja väkivaltaa esiintyi perheissä. Vaikeuksista huolimatta perheet pysyivät yhdessä. Johduin tästä pohtimaan, voisiko strindbergiläisten perhehelvettien (lue: nykyään: string-bergiläinen persehelvetti) näkeminen olla syynä nykyisten sukupolvien erotilastoihin?

Mela on haastatellut lottia ja on saanut kuulla heiltä, kuinka sotilaat olivat enimmäkseen huolissaan siitä, että syövätkö lotat heidän ruoka-annoksensa, eivät niinkään lottien sukupuolimoraalista. Marjo Mela käy kirjassaan läpi myös sodan jälkeisä kirjallisia keskusteluja. Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilassa esitellään vain yksi rintamanainen: lotta Kotilainen, jonka toiminnasta Linna antaa yksipuolisen kuvan.

Paavo Rintalan Sissiluutnantti sisältää riehakasta seksuaalikuvausta, mutta Mela muistuttaa, että sodanjälkeinen Suomi oli edelleen vahvasti luokkayhteiskjunta. Tuolloin avioiduttiin samaan sosiaaliryhmään, alemman sosiaaliluokan naisia ei vihitty upseereiden kanssa. Rintalahan ei itse osallistunut sotaan, vaan Olavi Paavolainen lienee vaikuttanut Rintalan lottakuvaan.

1960-luvulla syntynyt kuva rintamanaisista jäi Melan mukaan suuren yleisön mieliin pitkäksi aikaa kahdesta syystä. Toisaalta 1960-luvun taloudellinen nousu vei kiinnostusta toisaalle ja toisaalta lottien järjestäytymättömyys ei antanut heille tilaisuutta kommentoida esitettyjä näkemyksiä yhteisesti, rintamanaisten liittoa ei vielä tuolloin ollut. Vielä 1960-luvulla seksuaalinen kontrolli koski lähinnä naisia, ei miehiä.

Nyt ilmestyneessä rintamanaisten liiton historiassa kerrotaan, että lottien rikkeet on tilastoitu. 0.38 % sodan aikana komelluksella olleista lotista aiheutti jonkinlaisen rikkeen.


Marjo Mela: Naiset sodan- ja rauhantyössä - rintamanaisten liiton historia, 2005. ISBN 952-91-9041-3