Kansallisten traumojen käsittelyväliksi sanotaan noin 80 vuotta, ihmisiän verran. Sisällissotaamme osallistuneita lienee enää harva elossa. Viime vuodet aiheesta on syntynyt niin kaunokirjallista kuin tieteellistä tuotantoa. Kirjastot ja arkistot ovat saaneet uusia käyttäjiä juuriaan tutkivista kansalaisista.

Toiseen maailmansotaan osallistuvia sen sijaan elää yhä, oma 82-vuotias isäni mukaan lukien. Kovasti ovat ajat muuttuneet. Luin tyttären historian kirjaa mielenkiinnolla. Stalin kuvattiin minunkin koulukirjoissani hurjimukseksi, mutta Leninistä kirjoitettiin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa vielä melko häveliäästi. Tämän päivän historian oppikirjoissa kuvataan seikkaperäisesti Leninin suorittamaa kulakkimurhaa.

Isäni kuului siihen ryhmään, joka valitsi menneisyyteen katselun sijasta työn ja tulevaisuuden. Hän kertoi kyllä tehneensä erillisen päätöksen, ettei ikinä liity siihen kaljakuppilakööriin, joka rehvasteli sotakokemuksillaan. Reaalipolitiikkakin vaikutti. Oltiin varuillaan. Äitini oli utelias ja laaja-alainen persoona. Hän tilasi meille eräänä vuonna yhtä aikaa Valitut Palat ja Maailma ja me -lehdet. Tajusin 12-vuotiaana hyvin konkreettisesti, miten samanlaisia nuo lehdet olivat! Niin ulkoisesti kuin sisällöllisesti. Jopa parapsykologiaa ne käsittelevät toisiaan imitoiden. Epäilin sen olevan osoitus parapsykologian totuudellisuudesta.

Nyt on sitten saatu valmiiksi lottia käsittelevä elokuva, Lupaus. Tuolle elokuvalle toki on ollut tilausta jo pidempään. Sisällissodan haavat näkyvät tässäkin. Koska lotat värvättiin varakkaiden, koulutettujen nuorten naisten joukosta, ei siellä entisiä punakaartilaisia tai heidän tyttäriään näkynyt. Minulla oli tilaisuus nähdä tämä elokuva. Elokuvan merkitys on minusta ensisijaisesti tässä kansallisen haavan sitomisessa. Elokuva koettaa puhua lotista ilman sisällisodan verta vuotavaa haavaa. Toki se on taustalla ja tiedossa, mutta sitä ei alleviivata.

Olen sitä ikäpolvea, jolle sanat 'isänmaa' ja 'itsenäisyys' kuulostivat jotenkin noloilta. Välttelimme aihetta. Minä etenkin, koska historia ei ollut minulle historiaa, vaan se oli isäni elämää. En voinut asettaa yleistä yksityisen edelle. Olen loppuun saakka isäni tytär. Tuntemattoman sotilaan taisin lukea ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Luin sen sitten parin vuoden välein useampaan kertaan. Samaistin isäni Hietaseen, pitkä mies Varsinais-Suomesta kun on.

Aina kun näen näitä kuvauksia II maailmansodasta, ajattelen: "isäni oli tuolla". Lupaus-elokuvassa on kohtaus, jossa upseeri pyytää lottia tarttumaan aseisiin, koska joka kolmas mies on jo menetetty. Määrä kuulostaa järkyttävältä. Minun isäni oli siis se ykkönen tai kakkonen, mutta ei se kolmas mies. Hän säästyi ja minä synnyin ja minä synnytin 4 lasta, kolme elävää. Sukupolviketju ei katkennut. Sota on kauhea asia. Rauhaan on pyrittävä kaikin keinoin.

Isäni ei kuollut, vaan jäi henkiin. Miksi? No ainakin siksi, että hänellä on riittänyt tehtävää. Viimeeksi tänään hän kysyi aamulla, keittääkö perunoita, kun lapset tulevat koulusta. Kastikeen olin jo tehnyt, mutta lapset tilasivat 'ukin kastiketta'. Ja ne perunat, nehän ovat tietenkin ukin itse viljelemiä. Isäni maasta.