Auli Mantila: Varpunen, Teos, 2005

Auli Mantilan esikoinen on saanut kiitettävästi huomiota osakseen. Se ansaitsee tulla huomioiduksi, sillä Varpunen on hyvä kirja. Se on sujuvasti kirjoitettu, tarina imaisee mukaansa. Syvyyttä romaanin tuo sen pyrkimys tarkastella suomalaisen yhteiskunnan tuoreimpia ilmiötä monipuolisesti. Ajan ilmiöihin tarttuminen synnyttää usein vastarintaa, epäillään kirjailijan halua hyödyntää sensaatiolehdistöä ja populaarisuutta. Olen iloinen, että Mantila otti riskin. Kirjailijan tehtävä on kuvata aikaansa, tuoda asioita näkyville, valottaa ja sävyttää.

Romaanin ytimessä on pommiräjähdys, joka sattuu ostoskeskuksessa. Vakuutusvirkailija Inkeri on tehnyt treffit suojattinsa, pikkusiskonsa kanssa ostoskeskukseen, mutta myöhästyy kohtalokkaasti. Sisko menehtyy, Inkeri loukkaantuu, mutta selviää. Mielen vammat ovat sitäkin ankarammat. Lapseton ja perheetön Inkeri putoaa yksinäisyyteensä ja päättää jatkaa työtään entiseen tapaansa, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka kaikki onkin erilaista. Tästä on narsistinen sinkkuus kaukana.

Alkaa Inkerin matka itseyteen, irti elämästä, jota hän on toisten kautta rakentanut. Kauniin ja perhe-elämässään onnistuneen siskon varjoon ei voi enää paeta. Vakuutuksetkaan eivät takaa onnea, turvaa, aivan kuin ei rahakaan. Inkeri pakenee kipujaan lääkkeisiin ja alkoholiin, mutta pommipoika havahduttaa hänet vastuuseen, jota ei voi väistää, ei paeta. Joka päivä suljemme silmämme joltain. Joko alkaisi olla aika avata silmät ja ryhtyä näkemään, kuuntelemaan?

Tarina kerrotaan välillä ulkopuolisen kertojan avulla, usein kuullaan Inkerin pohdintaa ja muutaman kerran tarinaa kuljettaa pommipoika. Kerrontateknisesti kirjaa olisi voinut hieman ehkä hioa, rakennetta tiivistää. Minä pidin kirjan dokumentaarimaisuudesta. Pommi nousee niin keskeiseksi hahmoksi romaanissa, että sen tarkka kuvaus on välttämätöntä. Tämä juuri kuvaa aikaamme. Liidämme jatkuvasti hyvin spesifien asioiden äärellä, lainkaan aavistamatta millainen pommi esim. tietokone (niin softat kuin raudatkin) voi olla väärissä käsissä.

Pommin rakentanut poika on samalla tavoin ihmissuhteissaan syrjäytynyt kuin Inkerikin. Kun Inkeri läheisriippuvaisesti takertuu siskoonsa, rakentaa poika yksinäisyytensä synnyttämästä vihasta ja turhautumisesta pommin. He muodostavat romaanin vastaparin: toinen vakuuttaa elämän jatkuvuutta ja toinen pyrkii murtamaan tuon vakuutuksen. Yksinäisyys tuottaa molemille nämä mekanismit, ratkaisut vain ovat fataalisti erilaiset.

Riitta Vaismaa Kiiltomadon arvostelussa (kts. alla) pohtii kirjan nimeä. Hän kertoo aluksi luullensa, että varpunen kuvaa päähenkilön, Inkeri Ahon kuvaa itsestään. Sitten hän päätyy pohtimaan, että tarinan pommipoika on kuin harmaa varpunen, huomaamaton. Myös poliisi Luhtasesta löytyy arjen harmautta.

Minä näkisin varpusen kuvaavan koko suomalaista yhteiskuntaa. Arjen vaativuus on julmaa, työpaikoilla pitää olla tehokas ja huomaamaton. Vakuutusyhtiössä tai pankissa ei primadonnia suvaita. Varpunen on sitkeä lintu, kestää pakkasessa, paitsi se, joka joululaulussa kuoli ja nousi enkeliksi taivaaseen.

Varpunen voi siis tarkoittaa myös Inkerin menetettyä siskoa. Kirja näet päättyy jouluun, sovitukseen ja uuteen syntymään. Sisko puhuttelee Inkeriä joulujuhlassa, Inkeri kuulee siskon äänen joululaulujen lomassa.  Joulu tuo toivon mukanaan.

Kirjailijan tehtävä on mielestäni kertoa tarinoita, näyttää kuvia, olkoon miten rumia tahansa, mutta myös ylläpitää toivoa. Mantila sytyttää toivon kynttilän mieliimme arvokkaasti, taidolla ja inhimillisesti.

http://www.teos.fi/kirjat/kirja.php?u=1&id=47

http://www.kiiltomato.net/?rcat=Kotimainen+proosa&rid=1034