äh, kesä tekee pilkkaa minusta. Ei anna minun totistua liikaa. Ei vielä ole syksyä, sen pimeyttä syleilevää syliä. Vielä tulee hiki juostessa, vielä työpaikalla puhaltavat tuulettimet. Iholla on sykkii kesän lämpö ja väri.

Hosun, koska kaipaan lepoa. Olen ristiriitainen. Harva tajuaa sitä, kuinka puuhakkaat ja iloiset ihmiset usein putoavat pimeisiin kuiluihinsa, koska eivät muuten osaa tasata itseään. Enkä nyt puhu bibo-laareista, vaan ihan ilman tautiluokitustakin ISOSTI tuntevista ihmisistä.

Olen usein kokenut olevani LIIKAA. Olen LIIAN iso, LIIAN runsas, liian tiellä... Enkä tosiaan enää, tässä iässä, jaksa tunkea itseäni lukkojen taa. Olen kuin kasper-nukke, joka kummiskin pomppaa vietärinsä avulla laatikostaan ulos hösöttämään, nauramaan, itkemään. Olen LIIAN tunteellinen ihminen tähän aikaan. Pelto en ole ja vuorikiipeily vaatii veronsa.

Minua puhutteli kovasti lääkäri, terapeutti Tuulikki Saariston kirja: Taikasanat - eli miksi antaisin anteeksi. Kirjassa on eräs OIVALLUS, joka liittyy armoon ja anteeksi antoon - itselle. On valtavan vapauttava kokemus, kun oppii antamaan anteeksi itselleen ja muille. Saaristolla on mainio ns. 'koukkuteoria' tästä aiheesta. Hän ei varsinaisesti puhu riippuvuuksista, vaan käyttää laajempaa sanastoa.

Annan syksyn tulla - ajallaan. Annan anteeksi itselleni hosumiseni ja läheisyyden tarpeeni.