Öisen myrskytuulen jälkeen on parempi. Aurinko valaisee huoneet ja tummat pilvet vaeltavat levottomina
karkulaisina taivaan kannella. Odotan huomista.

Olen aika pipi nyt. Kipiä, heikko ja tarvitseva. Kosketuksen tarve on iso ja käsiintuntuva. Tajusin muutama vuosi sitten, ettei se taidakaan johtua äitini masennuksesta lapsuusvuosieni aikana. Enemmän kosketuksen kaipuuni taitaa olla seurausta siitä, että olen saanut rakkautta, kuin sen rakkauden puutteesta. TIEDÄN, mitä kaivata. Olin 'isin tyttö'. :o)

Tämän tarinan löysin opiskeluaikana sosiologian metodioppikirjasta:

Eräässä synnytyssairaalassa pohdittiin lapsikuolleisuuden suurta määrää. Lopulta tajuttiin, että lääkärit tulivat usein suoraan leikkaussalista vauvalaan. Alkoi ankara käsienpesu. Tulokset paranivat, mutta silti osa vauvoista kuoli.

Suurinta hämmästystä herätti oven vieressä nukkuvan vauvan jääminen aina henkiin. Pohdittiin hapensaannin merkitystä, mutta ratakisua ei löytynyt. Kunnes kerran eräs lääkäri kierroksillaan havaitsi, että eräs hoitaja joka kerta sammuttaessaan valoja vauvahuoneesta, hipaisi oven vieressä uinuvan vauvan poskea.

Niin suuri on kosketuksen voima.

Tämän tarinan koetan joka päivä muistaa. Ei minulle ole väliä, onko se legenda vai tieteellinen totuus. Minulle se on kauneutta. Haluan uskoa, että en vain minä, vaan me kaikki kaipaamme kosketusta. Poikani, lähellä miehen ikää, halasi mua ja kun valitin tyytymättömyyttä itseeni, hän sanoi: mä
tykkään susta. Kun lähes päivittäin kohtaan iäkkään isäni, me halaamme. Lapseni osaavat myös luontevasti silittää ja halata ukkiaan.Vaikka hän asuu yksin, hän on rakastettu ja rakastava. Se on parantavaa. Anna, niin saat.