Töistä palatessa, huomasin, että puhelin oli soinut. Katsoin vastaamattomien listan ykköstä: outo numero, mutta alku näytti sairaalan alulta. Se kuuluisa kolinapullomuistisääntö: 4711. Jotain tilastojako ne tarkistaa, vai mistä on kyse, pohdin. Mielessä vilahti, että Ykkönen ei ole kotona, toiset touhuamassa koneilla. Muu vei huomioni, kunnes samasta numerosta pärähti uudelleen.

Opiskeluaikainen ystävä soitti sairaalasta. Syntyperäisenä stadilaisena oli jäänyt spåran töytäisemäksi. Lantio rikki, paikallaan makuuta ja kusi letkulla urkkiin. Leikkaus ensi viikolla. Keuhkot painuneet törmäyksessä, letku sinnekin. Elokuussa toiveita paremmasta.

Huokaisin syvään: tämäkin vielä. Tiesin, että hän oli eronnut jokin aika sitten ja sen jälkeen hän joutui työttömäksi täysin ilman omaa syytään. Kovanluokan ammattilainen siirettiin yrityspeleissä pelilaudan ulkopuolelle. Silti hänellä oli kova tempo päällä, monta rautaa tulessa, projekteja kehittellä. Niitä ja muita pohtiessaan hän ei sateenvarjon alta nähnyt raitiotievaunua - ja elämä pysäytti hänet kokonaan.

- Ei tässä mitään, ajattelin vaan soitella, että täällä ollaan. Kyllä mä tästä selviän. Kai tällä oli jokin tarkoitus, mun elämässä. Ajattelen, että tää pysähdys esti jonkin pahemman tapahtuman.  Nyt on suunnan vaihdon aika. Tähän asti olen paahtanut yhtä putkea. Olen muuten terve, en dokaa, enkä tupakoi, kyllä mä vielä tästä dallaamaan pääsen. Vähän vaan hitaammin aluksi.

Ensin mietin, että ystävä on shokissa, kun puhuu noin viisaita. Sitten oivalsin; tämä on juuri sitä mistä aina puhutaan, onnettomuuden kohdatessa elämä vilahtaa sekunnissa ohi. Muutamassa tunnissa hän oli ehtinyt kulkea elämäänsä eestaas. Kiitollisuus henkiin jäämisestä päällimmäisenä.