<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tavaksi on tullut, että ihka oikiat kirjailijat sanailevat lehtiin. Näistä kauppojen asiakaslehtiin esim. Reko Lundan Hok-Elanto –lehteen, Tommy Tabermann Me-lehteen. Tomi Kontion kirjoituksia on voinut lukea Metro-lehdestä (ilmaisjakelulehti) ja Me Naiset –lehdestä. Kirjailijat etsivät lukijaansa monin keinoin.

Jokin aika sitten sairaana raahustin ensin terveyskeskukseen ja sitten samassa rakennuksessa sijaitsevaan kirjastoon. Mikä tilaisuus! Aamupäivän kiireettömyydessä täytin kauppakassini kirjoilla ja levyillä. Oi, mikseivät lääkärit määrää lukulomaa?! Tai reseptiksi tyhjyyden tunteeseen pakollisia kirjastokäyntejä, aivan kuin seksilomia avio-onnen virkistämiseksi iloisella 1980-luvulla.

Jaksoin jatkaa vielä  pakollisille ruokaostoksille saman rakennuksen toiseen päähän. Vielä apteekkiin ja nopeasti kotiin. Peiton alla, kirjat kainalossa, levy lautasellaan, lehdet apposellaan, nautiskelin, kunnes uni armahti.

Herätessä lääkkeet jo hieman auttoivat ja aloitin selailemalla kirjojen sisällysluetteloita ja takakansia. Tietokirjoissa nautin valinnan vapaudesta. Ei enää tenttikirjojen pakonomaista joka sivun yli räpiköintiä! Nyt kolmiloikkaan kolmannen luvun yli, sukellan kirjan keskiöön, pullahdan pintaan loppumetreillä ja jätän synteesin törkeästi väliin. Kuka täällä käskee?! Tartun romaanin, joka alkaa takkuisesti, en millään jaksa keskittyä kirjailijaäidin (yllätys, yllätys) kodin kiillotukseen, vaikka tiedänkin huumetyttären etsintäkierroksen alkavan pian.

Selaan lehteä, hukun Kontion kolumniin: Selittämätöntä. Onko tämä kolumni, ei, tästä tuli huoneentauluni! Tai ainakin vessan tapetti, jota en voi väistää, vaan jonka säännöllisesti kohtaan. Kontio onnistuu yhdessä jutussaan kuljettamaan minut lapsuudestani (muistatteko sen, kun painoitte käsillä silmäluomia niin kauan, että värit ja avaruudentakaiset spiraalit ja muut ilmestyivät?) jumalattomuuteen, Jumalan pelkoon, Viron uuteen talouteen, avioeroihin, minän herruuteen ja lopulta takaisin lapsuuteen omien lasteni avulla. Teksti on runoilijan armoitettu näky maailmastamme.

Siteeraan Kontiota:

"Kun oma nuorimmaiseni pelkää pimeää tai mörköä tai ehkä Jumalaa, niin silloin ei auta, vaikka sanoisin, että kummitukset ovat vain mielikuvitusta, pimeän pelko selittämättömyyden ja identiteetin katoamisen pelkoa. Se mikä auttaa, on ottaa lapsi syliinsä, antaa hänen nukkua vieressä. Se mikä auttaa rakkaus, selittämätön voima, Jumala. Olkoon se minun Jumalani."

Kiitos, Kontio, että olet Runoilija!  Ei foorumilla väliä. Kaikkialta voi ihmistä lähestyä. Et vain kirjoita, vaan jaat sanojasi, selittäen ja selittämättä. Mikä ihmistä enemmän koskettaankaan kuin jaettu kokemus, yhteinen ajatus, universaali tunne! Tulla kuulluksi, nähdyksi ja päästä syliin – sitä me janoamme, jokainen.