Mitä se minua auttaa, että tiedän?

Tiedän yhä tarkemmin, miksi suren ja kaipaan. Tämä kaipuu on geeneissäni ja opittuna tapana. Olen oppinut olemaan orpona, vaikka ihmisiä olisi lähelläni.

Kun nykyään pohditaan, kuinka paljon lapset elävät yksinhuoltajien perheissä tai uusioperheissä, niin onko siinä sittenkään mitään uutta? Sodan jälkeen Suomi oli pullollaan yh-äitejä ja viime vuosisadan alussa monet lapset menettivät ennen aikaisesti äitinsä.

Äitiyden hinta oli vielä 1910-20 -luvuilla korkea. Synnyttäneet äidit kuolivat liian monen ja tieheän raskauden jälkeisiin komplikaatioihin, väsymykseen ja usein myös aliravitsemukseen. Äitini äiti synnytti yhteensä kymmenen lasta, joista vain neljä selvisi aikuisikään.

Äitini äiti kuoli tuohon kymmenenteen synnytykseen äitini ollessa 5-vuotias.Muistan usein kuulleeni lapsena minua kovasti järkyttäneen tarinan siitä, kuinka äitini juoksi hautausmaalla arkkua kantavien miesten perässä huutaen tahtovansa äitinsä mukaan. Pian hautajaisten jälkeen äitini kotiin muutti nainen, jonka isoisä säädyllisen ajan kuluttua vihki puolisokseen. Sääli vain, että isoisä matkusteli paljon, eikä tiennyt, miten häijyn naisen oli nainut lapsilleen äidiksi. Ruokakomeroihin hankittiin välittömästi lukot ja lapset määrättiin pysymään ulkosalla päivisin.

Isänikin kasvoi äidittä, mutta eli aivan toisin. Isäni menetti äitinsä jo ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä, mutta pääsi onnekseen suurisydämisen ja viisaan isoäitinsä hoiviin. Isäni pelastui elämälle, vaikka varjoissa sukulaiset kuiskivatkin elätistä, lellikistä.

Opin, ettei elämä voi päättyä tai muuttua koska tahansa. Ei tätä minulle tietoisesti opetettu, haistoin sen äidistäni jo ennen tätä tarinaakin. Äitini pelkäsi kovasti menettävänsä minut Kuolemalle, kovin sairas lapsi kun olin. Äitini eli jotenkin surullisen, sisäänpäin kääntyneen, hitaasti sulkeutuvan elämän ja kuoli 15 vuotta sitten, liian varhain. Muistan äitini räiskyvän naurun,  kipakan kiukun ja siivouspäivien hikisen ärtymyksen. Usein olin tiellä, vilkas lapsi kun olin.

Äitienpäivinä äitini suutui kerta toisensa jälkeen isäni tuomista ruukkuruusuista. Meidän lasten tekemät kortit hän toki tallensi laatikoihinsa. Lapsena aina hämmästelin kun äiti kiukutteli isälle: - Miksi sinäkin lähdet tähän kaupalliseen höpötykseen mukaan?! Kauppiaat tästä vaan hyötyy. Enkä minä muuten ole sinun äitisi.

Vasta nyt alan tajuta: äitini suri. Jokainen äitienpäivä toi näkyväksi hänen elämänsä suurimman surun: poiskannetun, kuolleen ja kylmenneen äidin. Kun tänä äitienpäivänä kiukuttelin lapsilleni, että mitä te nyt hösötätte, nukutaan vielä, eilen valvottiinkin myöhään, havahduin. Äitini minussa kiukutteli. Ukki, isäni siis, seisoi jo pelästyneenä ovella, matkalla pois, kun huusin: - Takaisin sieltä! Nyt juodaan kahvia.

Kakku oli 14-vuotiaan tyttäreni tekemä, herkullinen ja tyylikäs mestariteos. Kortti Kuopuksen hauskasti ahkeroima. Ja ruusut, valtavat, keltaiset ruusut oli ukki pyöräillyt noutamaan. Lahjakortin uusia kenkiä varten oli hankkinut (ukin rahoilla) Ykkönen.

Siinä he ovat, minun perheeni. Elossa ja läsnä. Kunnia olkoon eläville ja kuolleille. En aio enää ensi kevään auringossa, äitienpäivänä, surra. Minä iloitsen. Minä tiedän syyn suruuni, enkä pelkää enää. Eivätkä ruusu ole pisteliäitä, vaan tuoksuvia. Keltaiset ruusut ovat täynnä huumaavaa tuoksua ja toivoa.