Tallinna vei sydämeni viime viikonloppuna! Sitä saa mitä tilaa! Kannattaa muuten lausua toiveitaan ääneen itselleen ja muille. Jokin aika sitten kipeästi kaipasin yhteisöllisyyttä ja yhteyttä ihmisiin, pelkäsin vieraantuvani jopa itsestäni. Sain kutsun osallistua Jaan Hunt -seminaariin Tallinnassa. Kyseessä olevasta Jaan Huntista lisää blogini muissa kirjoituksissa. Sain mitä toivoin: ystävyyttä, elämyksiä ja sanoja.

Viime perjantaina lähti 10 innokasta runouden ystävää pika-expressillä kohti Tallinnaa. Perillä  majoituimme 1400-luvulta peräisin olevaan Piispan kappeliin. Runoja luettiin ahkerasti kulkiessamme paikasta toiseen:  "Saanko hetkeksi hiljaisuutta, luen teille runon. Minusta tässä runossa runon kertoja pohtii olevaisuuttaan..." Puheenvuorot seurasivat toistaan. Innokkaimmalla Pois jätetyt -runouden harrastajalla oli kirja, joka oli täynnä keltaisia liimalappuja, ahkerasti kirjattuja merkintöjä. Povitaskut ja käsilaukut pullistelivat runoutta, eivät paksuja lompakoita tai puuteripyssyjä.

Olin aivan tohkeissani kaikesta kokemastani! Ruoka Pippurisäkissä oli maittavaa. Tilaamani floretti, eikun forelli, oli kerrassaan onnistunutta. Liikutuksen kyynel vierähti salaa lautaselleni. Oli kysyttävä muilta maistuiko heidän ruokansa yhtä erinomaiselta, vai oliko minun makuaistimuksissani jokin erityinen lisä, ystävyyden hunajaa tai kauniiden kokemusten korinttia? Floretinkin näimme, ravintolassa esitettiin miekkailua keskiaikaisen tunnelman nostattamiseksi.

Puheet kappelissa jatkuivat varhaiseen aamuun. Jaan Huntin 'alter ego' Jukka alkoi ujosti esittää keskustelun laajentamista yleisemmälle tasolle, runouteen kaikkinensa. Ehdotus murjottiin kappelin takkahormista taivaalle: "Ei tässä seminaarissa puhuta muusta kuin tästä runokirjasta! Tarvitaan toinen seminaari toisiin teemoihin."

Yön edetessä hiivin peiton alle ja sulkiessani silmäni kuulin edelleen hiljaista puhetta runoudesta. Kauaa en malttanut silmiäni ummistaa. Tuhlata nyt aikaa nukkumiseen tuollaisessa paikassa! Minun oli haisteltava vanhan kivirakennuksen tuoksua, hirsien tuoksuja, katseltava seinien syvennyksiä, painaumia.Halusin olla läsnä, niin täysin kuin vain voin. Kaikella näkemälläni oli jokin syy. Kaikella, mitä aistin, oli minuun vaikutus. Minut on merkitty runoudella.

Toki tämän kokemuksen saan toistekin. Aiomme jatkaa näitä kohtaamisia sanan äärellä. Saunan jälkeen, järven rannalla syntyy toinen runokokemus. Raitiovaunussa saamme runot kiskoille. Joku voisi viedä runot talliin ja päästää runoratsut vapaaksi! Varokaa, runot ovat IRTI!

2623.jpg

Kuvassa runoilija saavuttamassa runoaan ratsun jalkain juuresta... kun kappelin haamu (piispa itse) ilmestyi paikalle. Runouden suuntaa eikä liikkeitä voi koskaan ennustaa etukäteen.