Zygmunt Bauman esittelee postmodernistien pluralismia, jonka mukaan tulevaisuutta värittää epävarmuus, epäjatkuvuus, selkeyden väheneminen ja yksiselitteisten ratkaisujen puuttuminen.

Elämä pirstoutuu tunnistamattomiin kategorioihin. Baumanin mukaan elämme nyt ensimmäistä aikakautta, jolloin todellisuuden katkelmallisuus on syytä ymmärtää vakavasti inhimillisen kokemuksen sisällöksi.

Tämä uusi epävarmuus on perin juurin yksilön kokemus. Ihminen on "tuomittu yksilöllistymään". Yksilö vapautuu tradition siteistä, mutta samalla kadottaa kompanssinsa, vanhat varmuutensa ja turvansa.

Postmodernin ihmisen sanotaan tottuvan siihen, että pelin säännöt muuttuvat koko ajan. Hän sekä ei ole kotonaan missään, että on kotonaan kaikkialla. Baumann kuvaa tätä kehitystä keksimällä esimerkin miten tämä toimisi kaupunkisuunnittelussa: liikenne ohjataan uusille raiteille joka päivä, valittu reitti ei johda oikeaan päämäärään, eli ei kannata suunnitella pitkiä reittejä…

Yäk.  Olen kurkkiani myöten täynnä yksilöllisyyttä ja muutosta. Jopa siis minä, joka viihdytän itseäni vaihtelulla ja uteliaisuudellani. Postmoderni maailma tuntuu vievän ihmiseltä kaiken mahdollisuuden suunnitella ja rakentaa mitään kestävämpää. Ankea loppukuva, vaikka onkin muutosta, "vaihtelua" täynnä.

Unelmat mittariin ja puntariin?

Jostain luin, että ihmisen mielenterveyden yksi mittari on kyky unelmoida.

Sikäli rankasti sanottu, että jos on pitkäaikaistyötön rahaa vailla, niin paha siinä on haaveilla ja tulevaisuuden kuvia rakentaa. Mutta unelmia, niitä tarvitaan. Avioeroni jälkeen olin pitkään laitamilla, kuljin seinien vieruksia. En uskaltanut unelmoida. Taisinpa kerran itkeäkin tuon takia: - En uskalla uneksia, olen toivoton tapaus!

Kapinat vai kapiot?

Nykyään unelmia minulla jo on, ei kovin suuria, ei kovin kummoisia. Lapset on edelleen etusijalla, mutta olen toki alakanut yhtä enemmän pohtia itseäni ja toiveitani. Iso oivallus on ollut 'luovuttaa vaikeista' asioista, olen ollut kiinni aika hassuissa uskomuksissa, tyyppiä: 'näin tulee toimia'...

KUITENKIN, vaikka olenkin niitä vastaan koko ikäni kapinoinut! Kaavoja ja rituaaleja vastaan, mutta toisaalta antavathan ne suojaa ja turvaa (kts edellä). Vaikeaa on ollut irrottautua joistain uskomuksista ja tottumuksista, ne kun tulevat niin kaukaa... suoraan alitajunnasta, sukuni alitajunnasta. Äitini liinavaatekaapissa oli oikoiset rivistöt, siellä vallitsi suorastaan sotilaallinen järjestys. Omasta kaapistani löytyy fosforia hohtava luuranko hätäisesti viikattujen lakanamyttyjen seasta. 

Postmoderni perhe vai perse?

Mikä on perhe? Samalla jääkaapilla kävijät riittivät jollekin perheen määritteeksi. Noh, teinikäsiä riittä jääkaapin kahvassa meillä. Samalla pöntöllä kökkijät kiskovat yhteistä pehmopaperia paperityöläisten kohtuullista korvausta vastaan pakatusta rullasta. Perheen hajoamisten jäljiltä saman katon alta löytyy katkelmallisia ihmissuhteita, uusia pelikorttipakkoja uusin pelisäännöin, uusia kompasseja, tuuliviirejä.

Mutta yksi on ja pysyy. Äitiys minussa. Sitä ei raaputeta, ei delata, ei feidata, ei kuluteta. Se on ja kasvaa minussa, niin kauan kuin viimeisen kerran kaleidoskooppini reunalta maailmaa tirkistelen.

Äitienpäivää, tasaisesti kaikille. Kaikilla meillä on joku, josta olemme lähtöisin. Jos oma äiti ei ole äitiyteen kyennyt, niin joku juuren säie kuitenkin on, mihin tarttua ja mistä pitää kiinni. Postmoderneinkaan äiti ei syntynyt äidittä.