Osmo Kontula pohtii kirjassaan Perhepolitiikka käännekohdassa perheiden hyvin- ja pahoinvointia. Samaan aikaan kun perheiden yhteiskunnalta saamat tukitoimet ovat vähentyneet, on perheiden käyttämä yhteinen aika myös vähentynyt. Tästä yhtälöstä Kontula ilmaisee huolensa ja toivoo valtiovallalta aktiivista panostusta perhepolitiikkaan. Kirjassa on monta kiinnostava kohtaa, viittaan tässä vain pariin.

Lapsilisät alentuivat 17 % reaalisesti 1994 - 2002. Tämä siitä huolimatta, että niihin tehtiin 1990-luvun puolivälissä lyhyaikainen tasokorotus kompensoimaan tällöin poistetulle lapsiperheiden tuloverovähennyksille. Suomessa on Euroopan alhaisin ikäraja (16 v) lapsilisiä maksettaessa. Saksassa maksetaan vastaavaa korvausta jopa 27-vuotiaaksi, opintojen perusteella.

Tulosidonnaisesta lapsilisästä on keskusteltu, mutta en olisi tyytyväinen tähänkään ratkaisuun. En usko sen tuovan muuta kuin lisää pientuloisten tarkkailua, jota jo ennestäänkin riittänee. Siitä aiheutuva tulonsiirto päätynee toimenpiteen synnyttämän byrokratian maksuun.

Kontula viittaa kirjassa Ilta-Sanomissa julkaistuun kirjoitukseen, jossa kolmen lapsen isä toteaa, ettei tähän maahan kannata hankkia lapsia, jolleivät perheen bruttotulot ole noin 4000 euroa kuukaudessa. Vain tällä tuloluokalla vanhemmat kykenevät takaamaan lapsilleen turvallisen asunnon turvalliselta asuinalueelta ja turvallisen auton lasten harrastuksiin kujettamisen ajaksi.

Mielenkiintoinen oli Kontulan siteeraama Forssenin tutkimustulos (Lapsiperheet ja hyvinvointivaltio: katsaus suomalaisen perhepolitiikan kehitykseen), jonka mukaan stressitekijöiden aiheuttamat ongelmat, unettomuus, keskittymiskyvyttömyys ja masennus  olivat yleisempiä kahden huoltajan perheillä kuin yhden huoltajan perheillä!

Ja, toden totta, olen tämän itsekin kokenut! Erostani on liki 7 vuotta. Lapseni ovat 17-, 14- ja 12-vuotiaita. Elintasomme on romahtanut. Tiukkaa tekee, mutta selviydymme. Pohdin pitkään, miksi liittomme ei kestänyt. Mihin katosi rakkaus. Miten kummassa arvomme muuttuivat päinvastaisiksi?

Eivätkö puolisot enää kykene tukemaan toisiaan kiristyneissä tilanteissa ja ryhtyvätkö puolisot kilpailemaan keskenään? On perin surullista, jos ja kun paineet muuttuneissa tilanteissa puretaan lähimmäiseen; omaan puolisoon. Luulisi kahden aikuisen perheesä olevan aina mahdollisuus vuorotella levon ja työn suhteen. Viimeaikaiset perhedraamat kertovat muuta, vaikka ovatkin onneksi satunnaisia. Suurin osa perheistä selviytyy ja rakastaa.

Yksinhuoltajilla ei useimmiten ole toista aikuista, johon tukeutua. Siinä tilanteessa on pakko lakata suremasta 'kuka tiskaa tänään'. Yksinhuoltaja ei riitele puhelimessa 'sä lupasit viedä, emmä pääse huomenna, kun on se kokous'. Keinot on löydettävä itsestään, on riisuttava kaikki ylimääräinen. Tuhannen taalan kysymys onkin: mitä sen jälkeen riisutaan, kun jo ollaan takamus paljaana.

(Kontula, Osmo: Perhepolitiikka käännekohdassa, Väestöliitto 2004)