Mietin, miksi kirjoitan?
Kirjoitan kun kaipaan. Runoilija Kotro sanoi kirjoittavansa ahkerammin, kun hänellä on matalapainetta ja totesi itseironisesti toivovansa siis sitä jatkossakin.

Mutta ei se pelkästään sitä ole. Mietin mikä on minulle mieluisinta. Olen onnellisimillani saadessani olla lähellä, liki, sylissä ja puhella, kuulla, tuntea toisen iho omallani. Mutta on minulla muitakin tarpeita. Kyllä tämä sanan kaipuu on myös minua.

Sylistä on hyvä lähteä liikkeelle. Sylissä voi tankata ajatuksia, energiaa, kieriä sanoja kerälle, jotka koneen äärellä voi kutoa räsymattoon tallattaviksi, villapaidaksi lämmittämään tai kaulahuiviksi taitelijalle. Joskus ei tule silkkisanatakkia, tulee vain sanatakkuja.

Mela kolisi ja nyt on melankolinen olo. Niin vain kävi.

Ei kukaan ole syyllinen mihinkään. Kirjoitin jo aiemmin itsetoteutuvan ennustuksen sosiaalisesta väsymyksestä. Ihmiset eivät jaksa kyläillä, eivät vappuna, eivätkä muutenkaan. Kutsuin liki kaikkia ystäviäni luokseni, suurin osa ei jaksanut tai kyennyt muuten vaan tulemaan. Onneksi yksi tuli! Ja lopulta yksi umpirakastunut pari saapui myös - nukkumaan! Hehehee.

Minulle on aina sanottu, että minun pitää oppia olemaan yksin. En osaa vieläkään. Tämä on minun elämän mittainen läksyni. Mela kolisee tyhjässä päässä.