Onko meille käymässä kuten ruotsalaisille?  Ystäväni muutti 20 vuotta sitten Tukholmaan ja hämmästeli tuolloin, etteivät sikäläiset kutsu lainkaan luokseen kyläilemään. Työpäivän jälkeen saatetaan kyllä poiketa kahvilla tai olusella, mutta koti tuntuu olevan kovin pyhä paikka, jonne vain harvat harvoin kutsutaan. Helsingissä asuessaan hän oli tottunut piipahtamaan ja toisinaan yöpymäänkin tuttavilla kutsuttuna tai kutsumatta.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Parikymmentä vuotta on aika, jossa Ruotsin tauti tuntuu tarttuneen suomalaisiinkin. Elämme yhä kiireisempinä, arki vie voimat, juhlimaan ei tahdo ehti. Sillä juhlaahan se on, ystävien kanssa iltaa istua!

Erot ja samuudet

Miten vaikuttavat asiaan yleistyneet avioerot? Toki jotenkin, kun kuviot ovat menneet uusiksi. - Jos kutsutaan tuo, ei voida kutsua tätä, koska niillä on vielä välit kireinä. Entä tämän yksinäinen Exä? Eihän nyt sinkkua kiinnosta perheellisten asiat? Tai tämä isä voi ahdistua, jos muilla on vaimot mukana? Tuon lapset eivät silkasta solidaarisuudesta voi sietää tuon uutta kumppania, kun sen lapset ovat kertoneet sen  kummallisuuksista. Tai tämän uusi, se nro 16? Onko joku jo nähnyt sen?

Sosiaalinen väsy

Parillinen tai pariton, kyläilyt tuntuvat vähentyneen. Sellainenkin tilanne nähtiin, jossa perhe kieltäytyi kyläkutsusta, kun paikalle tuli muita. Perusteluna oli väsymys joukkokohtauksiin. Kun työ vaatii ihmisen sosiaalisuudesta kaiken, ei vapaa-aikana jaksa enää tutustua vapaaehtoisesti uusiin ihmisiin. Emmekö osaa enää saada, vastaanottaa toisiltamme? Annamme kaikkemme työlle ja perheelle. Emme jaksa tutustua uusiin ihmisiin tai pitää yhteyttä puolituttuihin, emme keskustella uusien ihmisten kanssa?

Sisuilua vai sitkuilua

Vai asetammeko liian suuret odotukset tarjoilulle, kodin olosuhteille? Suostummeko 'sitkuiluun'? Sitten kun koti on kunnolla siivottu, sitten kun lapset eivät sotke syödessään, sitten kun taas jaksan paremmin, sitten kun osaan kunnolla kokata? Koska on sitten kun? Parasta lienee unohtaa aikakauslehtien kauniit kuvat lasipöydille katetuista kristalleista. Näkkileipä ja tee maistuvat mannalta, kun seura on oikeaa!

Muutoksen kourissa

Vai katsommeko keski-ikäisen Suuren Muutoksen Kouraan ja näemme mitä sen hitaasti avautuessa paljastuu... minä? - Minun tarpeeni, minun tunteeni, minun jaksamiseni, jne. Opettelemmeko laittamaan jarruja siksi että olemme keski-ikäisiä vai siksi, että impulssimittari väräjää punaisella?

Miksi ylipäätään kyläillä? Vaikkapa siksi, että joka kerta kyläilyn jälkeen yllättyy: miten mukavia ihmiset ovatkaan! Miten jännittäviä asioita kuulin, en tiennyt heidän selvinneen siitäkin. Se ratkaisu oli mainio, noinkin voi ajatella! Parhaan palautteen saa yleensä lapsilta: Kyllä meillä oli kivaa! Ja aikuisilla myös! Kotioloissa voi turvallisesti harjoitella pöytätapoja, sosiaalisia tilanteita: - Ojennatko minulle leipää? – Kiitos!