En usko yksilön voittokulkuun. Uskon yhteisön voimaan. Emme elä itsellemme.

Messuan ja meuhkaan, saarnaan ja ääntelen. Kielellä, jota rakastan.

Sain vihdoin muokattua allaolevan tekstin kuntoon. Pertti pelaa joukolla.

***********         ***************            ***********

Hesarissa 6.4.2005 kirjoittaa Atte Oksanen Tampereen yliopistosta itsensä brändäämisestä.Se tuntui jotenkin sopivalta aiheelta juuri nyt. Kautta aikojen identiteettiä on etsitty. Tuskin koskaan sen muokkaamiseen on ollut niin paljon mahdollisuuksia kuin nyt. Maatyöläinen uurasti, väsyi, söi ja lepäsi, jos sai mahdollisuuden. Mitä hän mietti itsestään? Toivoiko kuolemaansa vai koettiko selviytyä?

Kotimme muutokset

Oksanen vertaa kirjoituksessaan identitteettiä kotiin. Muuton yhteydessä usein vasta huomaa, että jotain puuttuu uudesta kodista. Kodikkuus rakentuu ajan myötä. Suomessa kodit ovat kirjaimellisesti tuhoutuneet sotien ja yhteiskunnallisten myllerrysten vuoksi. Rakennenmuutos 1970-luvulla irroitti ihmisiä rankasti juuriltaan.

Mielestäni nykyinen erobuumi tuo tätä samaa muuttoliikettä. Eroista on kyllä kirjoitettu, mutta ei juuri tästä muuttamisen näkökulmasta. Muuttohan nostaa aina stressitekijöitä. Uusperheet pyrkivät nopeasti korjaamaan sattunutta haavaa. Yksin jääneet isät kohtaavat lapsiaan kolkoissa yksiöissään ja yh-äidit uupuvat rahavaikeuksiinsa, asuvat ahtaasti. Missä on lapsen koti? Missä on lapsen identiteetti? He joutuvat rakentamaan sen jonkin muun kuin tämän perinteisen, muuttumattoman kodin varaan.

Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten

En ole mikään innokas sananlaskujen keräilijä, sillä osa niistä on minusta tarkoitettu nitistämään, osoittamaan paikka pienelle ihmiselle, palautus ruotuun. Tämäkin on hieman pilkallinen, ihmistä väheksyvä. Lainaan sitä kuitenkin. Nuorilla ihmisillä on usein tarve peittää kokemattomuutensa uusiin, tyylin mukaisiin vaatteisiin ja aatteisiin.

Nykyään tuntuu kuin yhä iäkkäämpienkin ihmisten pitäisi kokemuksensa ja osaamisensa lisäksi painottaa vielä ulkoista minäänsä. Käsittämätöntä. Miksi? Huomiotaloudessa, joksi tätä helmenkalastuksen ja tarinoiden maailmaa kutsutaan, tärkeintä on luoda brändi ja sen saga. Ismo Alanko puhusi jo kauan sitten, että elämmme puhuvien päiden aikaa. Tarvitseeko iäkäs ihminen naamioita? En usko, luulen hänen nauttivan naamioiden putoamisesta.

Vahvuuden heikkous

Saksaa ja Suomea on kuvattu vahvojen naisten maiksi, sillä naiset juuri nostivat sodissa hävinneet miehet takaisin elämään. Naiset loivat toivoa. Toisen maailmansodan aikaiset keksinnöt puolestaan herättivät luottamuksen teknologiaan - niin rintamilla taisteillessa miehissä, häviöstä huolimatta, kuin sotateollisuudessa työskennelleisä naisissa.

Oksanen näkee Suomen suurten murrosten murtaneen yhteisöä taajaan.Muutosten keskellä pärjääjät on palkittu. Jokut jäivät elämäänkin. Oksanen kuvaa nyky-Suomea etäisten ja teknologiavälitteisten suhteiden maaksi. Työt ovat muuttuneet pätkätöiksi ja ihmissuhteet pätkäsuhteiksi muutosten keskellä. Ei ihme jos masentaa - koko kansaa. Jussin vahvuus alkaa jähmettyä yksinäisyyden ja eristyksen suohon.

Häviävätkö häviäjät?

Artikkelinsa lopuksi Oksanen heittää retorisen kysymyksen: - Miltä tuntuu elää kulttuurissa, jossa ei saisi hävitä? Muuttumisleikit ja työnsaantimaratoonit on juostava maaliin saakka, jopa kuoleman virran yli. Pysyvyys ja kestävyys eivät ole aikamme arvoja, uhraamme vapautemme Yksilöllisyyden alati muuttuvalle Alttarille.

Suomen kielessä sana hävitä sisältää ainakin kaksi merkitystä: hävitä pelissä tai kilpailussa ja hävitä, lakata olemasta, kadota kokonaan. En suostu uskomaan, että me häviämme tätäkään sotaa tai peliä. Uskon yhteisöllisyyteen. Etäiset suhteet on ennenkin lähennetty tässä maassa. Internet voi olla tässä kaksiteräisenä miekkana: se voi eristää ja se voi lähentää ihmistä. Merkkejä uudenkaltaisetn yhteisöjen synnystä on jo olemassa.

Suomi ei häviä. Suomessa ei ole ollut tapana hävitä. Ei, vaikka kalliita ovat pelimarkat olleet.