Oih, tänään kaikilla sanoilla on vähintään kaksi muotoa minulle.

Ikävä on lempisanojani. Niin kaunis ja niin etäinen. Ikävää, että se toisinaan kuulostaa myös kurjalta. Kaipuu on ikäväni kaunis serkkuneito, joka huiskuttaa valtamerilaivan kannelta valkeaa pitsinenäliinaa.

Ikävä on jämerä herra, joka laukoo toisinaan rankkoja totuuksia ja toisinaan huputtaa viitallaan kaiken valon. Ikävä voi toki vilauttaa valoa viittansa alta tuiman tummaan iltaan, sillä ikävä tarjoilee aina lupausten lautasilta odotettavaansa. Ikävää ei synny ilman historiaa. Ikävällä on aina tarinansa.

Nuuh, miten taas tuoksuukaan!