Oih, olen viettänyt tällä viikolla yhden päivän Suomenlinnassa ja yhden päivän Hangossa (kuten viime viikollakin). Näitä kokemuksia tarvitsen talven varalle. Näitä päiviä muistelen talvella, kun palelen pimeässä pysäkilläni, josta minut kuljetetaan päiväksi pois.

Suomenlinnassa picnicillä aika pyyhkiytyi pois. Seurassani oli Ystävä, jonka kanssa ei tarvinnut jännittää, eikä miettiä ymmärtääkö toinen joka sanan. Olimme joitakin hetkiä myös aivan hiljaa, emmekä tunteneet oloamme kiusalliseksi. Lokit kirkuivat ympärillämme, meri pauhasi, lautat jyrräsivät ohitsemme, muurahaiset kulkivat polkujaan. Me olimme pysähdyksissä viltillä.

Vaidoimme päivän mittaan paikkaa muutaman kerran. Aloitimme aamiaisen tuulensuojassa, kallionkolossa. Viini oli hyvää ja Ystävällä huomaavaisesti jääpaloja termospullossa. Leipä ja kevyt kanasalaatti maistuivat. Siirryimme tykkien luo, korkealle, nauttimaan tuulista. Ystävä huomasi: Etäällä ukkostaa. Myrsky näyttää tulevan kohti, mutta tuskin sade kestää kauan. Alhaalla on vanha ammusvarasto, siellä voimme pitää sadetta.

Huomasin heittäytyväni Ystävän suojelukseen. Olin vihdoinkin ilman lapsia, ilman vanhemmuuden vastuuta, liikkeellä. Pyysin häntä ratkaisemaan päivän kulun. Ystävää huvitti lapsellinen pyyntöni: Päätä sinä tänään, miten ja  mitä tehdään, minä seuraan perässä ja humallun viinistä ja kesästä. Luovuin vastuusta ja ratkaisuista. Heittäydyin lapseksi, joka juoksentelee vanhempiensa perässä tai edellä ihastelemassa kukkia, kallioita, laivoja.

 

Tänään otin mukaani pari nuorta naista ja ajoimme Hankoon. Nuoret nauttivat hiekkarannasta, merestä ja näkemästään. Otin hetkeksi vapaata ja lähdin tunniksi yksin vaeltamaan rantaviivaa. Join kahvit Neljän tuulen tuvassa ja pysäytyin aikani. Naps, naps. Ei kiirettä, ei velvotteita, ei suruja. Vain tämä hetki. Tässä.

124343.jpg

Uimisen jälkeen ihastelimme Hangon lukuisia villoja ja poikkesimme makasiineilla ruokailemassa. Kotimatkalla poikkesimme vielä uimassa suloisen lämpimässä järvessä. Vesi suorastaan hyväili kehoa ja antoi uutta vireyttä loppumatkalle.

Uimarannalla katselin perhettä, jossa oli kolme alle 5-vuotiasta poikaa. Jokainen poika touhusi omiaan, yhteisleikkiä ei vielä juuri ollut. Isä opetti Esikoista uimaan, äiti istui vahtimassa pienempiä. Kaikkein pienin latoi rannalta löytämiään kiviä keoksi. Keskimmäinen halusi olla iso poika ja kantoi selvästi itselleen liian painavia kiviä pienimmälle. Kello oli jo aika paljon, mutta kaikki sujui hämmästyttävän harmonian vallitessa. Kukaan lapsista ei kapinoinut kotiinlähtöä, vaatteet vaihtuivat sutjakkaasti ja nuorimmainen sai puhtaan vaipan.

Luulen, etteivät vanhemmat huomanneet tehneensä mitään erityistä. Minua harmaittaa, että en ehtinyt sanoa heille, miten koskettava näky he olivat. Perheet tarvitsevat tukea arjessaan. Tässä elämä näytti kulkevan mallillaan ja siksi sitä oli ilo seurata. Kyllä sellaisesta kelpaa kiittää! Ja kuinka aika kulkee vääjäämättä, minulta tuo vaihe on jo takana.

Autoilessa laitoin radion päälle, jotta takapenkki pohtisi salakuuntelenko heitä. Radiotakaan en juuri kuunnellut. Kuuntelin itseäni. John Lennonin Woman-biisi tosin havahdutti minut miettimään, kuinka tuo mies onkaan rakastanut naistaan. Havahduin huomaamaan, miten onnekas olenkaan ollut. Myös minä olen rakastanut ja saanut kokea rakastetuksi tulemista.

Woman I can hardly express,
My mixed emotion at my thoughtlessness,
After all I'm forever in your debt,
And woman I will try express,
My inner feelings and thankfullness,
For showing me the meaning of succsess,
oooh well, well,
oooh well, well,

Woman I know you understand
The little child inside the man,
Please remember my life is in your hands,
And woman hold me close to your heart,
However, distant don't keep us apart,
After all it is written in the stars,
oooh well, well,
oooh well, well,

Woman please let me explain,
I never mean(t) to cause you sorrow or pain,
So let me tell you again and again and again,
I love you (yeah, yeah) now and forever,
I love you (yeah, yeah) now and forever,
I love you (yeah, yeah) now and forever,
I love you (yeah, yeah)...

Suuret tunteet ovat aina ristiriitaisia. Tätäkin biisiä olen pitänyt myös ironisena. Minun oli vaikea ymmärtää, millä tavoin Yoko oli osoittanut Johnille 'menestyksen merkityksen'. Ja se, että rakkaus kestäisi ikuisesti, tuntui vitsiltä. Historia teki tästä laulusta totta. John rakastaa Yokoa ikuisesti.

grapefruit.jpg

Toisaalta olen aina pitänyt riimistä, jossa John kiittää Yokoa, kun tämä ymmärtää pientä lasta ison miehen sisällä. Tätähän rakkaus on, pienenkin näkyväksi tulemista, hyväksymistä. Luottamusta myös tarvitaan, jotta uskaltaa heittäytyä toisen käsiin.

Minäkin olen kokenut omassa, pienessä elämässäni, uskomattoman suuria tunteita. Olen pidellyt lankoja ja omenoita käsissäni, laskenut niitä, laskenut niistä irti ja solminut uudelleen. Ja istuttanut puun juurineen, uudelleen. Siitä puusta kasvaa usko, toivo ja rakkaus. Eikä se kuole minun kuolemaani. Aivan kuin ne miehet, joita rakastin, eivät kuolleet minulta. Kiitollisuus rikastaa, saa minut iloisesti nöyräksi.