Anna-Leena Härkösen romaani Ei kiitos tosiaan hiertää päässäni. Sepäs on kuin onkin, hyvän kirjan merkki. Jää hiertämään. Vaikka romaanin rakenteeseen petyinkin, heräsi päässäni silti monia ajatuksia sen luettuani.

Ei kiitos on sanapari, jolla kohteliaasti kieltäydytään. Tässä se on valittu romaanin nimeksi. Sen voi ymmärtää tarkoittavan romaanin päähenkilön, Helin puolison, Matin kohteliasta kieltäytymistä aviollisista velvollisuuksistaan.

Sanapari kirjan nimenä voi tulkita myös Helin lauseeksi. Heli sanoo ei kiitos miehelleen. Hän ei suostu osaansa. Toisaalta loppua kohden hän tuntuu sanovan 'ei kiitos' kapinalleenkin. Helin kapina on ollut villin naaraan raivokasta kapinaa, jolla hän hakee oikeutta itselleen. Hän haluaa tulla nähdyksi, koetuksi ja kuulluksi. Avioliitossa surullisinta on löytää itsensä sohvalta tai jopa eri kerroksesta kuin puolisonsa. Kylmempää yksinäisyyttä - kuin kohtaamattomien puolisoiden toisensa alituinen väistäminen - ei ole.

Jopa Raamatussa kehoitetaan miestä huolehtimaan naisensa tarpeista. Synnillinen on mies, joka ei naistaan tyydytä. Syyllistymistä on melkoisen vaikea siis välttää, jos näin pääsee käymään.

Romaanin näkökulma on naisen, mutta saadaan miestenkin elämästä jotain hajua. Miehet ovat ajassamme hukassa, ihan susina yksinään. Ollakko pehmeä vai kova, muuta mallia ei ainakaan Härkösen kirjasta löydy. Isät ovat hylänneet, tavalla tai toisella. Heistä ei ole seuraavalle sukupolvelle malliksi. Ei ihme, jos ihmissuhde naisen kanssa pelottaa!

Suomessa yksinhuoltajuudella on pitkät perinteet. Monet meistä ovat äitinsä kasvattamia. Jos perheessä isä oli, hän ei ollut paikalla. Tehtävää kun on riittänyt tehtaissa, metsissä, pelloilla, konttoreissa ja salongeissa. Yhteiskunta muuttuu, mutta asenteet hitaammin. Ajan vaateet ovat ristiriitaisia: pitäisi olla menevä, tekevä ja leppoisa - yhtäaikaa. Siinä on miehillä - ja naisilla, tekemistä.

Veikkaan, että Härkösen jälkeisille sukupolville roolitukset ovat jo helpompia. 1970-luvulla ja 80-luvulla syntyneillä on rohkeutta kutsua itseään terapiasukupolveksi. Ainakin Paavo Westerberg on puhunut omasta puhumisen tarpeestaan. Hänen oli puhuttava itsensä terveemmäksi, kun edellinen sukupolvi ei sitä ollut tehnyt.

Katsoin eilen Joel Haahtelan haastattelua. Toimittaja tivasi kirjailijalta vastauksia. Haahtela vastasi viisaasti osaavansa asettaa kyllä kysymyksiä, mutta vastaaminen, se ei välttämättä ole kirjailijan tehtävä.

Pohdin uudelleen vaatimustani kirjallisuuden tehtävästä toivon antajana. Se taitaa olla liian ylevä ja rankka vaatimus. Hyvää on sekin, jos kirjallisuus onnistuu herättelemään ja herättämään kysymyksiä. Härkösen kirja sai minut kysymään monta kysymystä. Haahtelan uutuuskirja onkin listallani seuraavana.