Tästä teemasta tahtoisin nähdä meemin möyrivän blogista toiseen. Päiväkirja edustaa yksityisajattelua parhaimmillaan. Yksityisintä mitä ihmisellä on, ovat unet. Ajattelukin on yksityistä, mutta usein se ilmiannetaan. Unistakin puhutaan, mutta varoen tai epämääräisemmin. Unen logiikka ei toki tottelekaan määreitä, eikä selkeyksiä.

Viikonlopun lehdessä tutkija kertoi New Yorkin 'unikahviloista', paikoista, joissa voi varata itselleen 15 minuutin ajaksi mukavan lepotuolin päiväunia varten. Kaikki tarpeemme on siis tuotteistettu, unikin. Ajamme ilmiöitä ovat monenlaiset uniongelmat. Kai nämä ideat tarpeisiin vastaavat, kysyntä synnyttää tarjontaa.

Minulle uni on aina ollut lahja, vain muutamia kertoja elämässäni olen kärsinyt unettomuudesta. Tiedän siis, mistä on kyse ja osaan arvostaa untani. Eräässä elämänvaiheessa tosin sairastin nukkumista. Olin valtavan väsynyt, masentunut ja halusin vain nukkua - kauas pois pulmistani, huolistani. Eskapismini kohdistui siis tyynyn syliin, peiton alle, suojaan.

Uskon, että jokaisella on mieliunensa. Useimmilla on varmasti muistissaan myös painajainen, jota ei tahtoisi muistaa, mutta ei kykene unohtamaan. Käytin sanaa 'mieliuni', enkä sanaa 'lempiuni', sillä mielen tuotoksiahan unet ovat, aivan kuten mielisairaudetkin. Unet kertovat meille mielestämme.

Minulla on useita mieliunia, joita toisinaan onnistun kehittelemään lisää, varioimaan ja virittelemään. Eräs rakkaimmista on uni rakastetun kohtaamisesta. Unen kauneus oli huumaava, häkellyin sen synnyttämää iloa ja jakamaa viisautta.

                                           *            *           *

Mieliunessani laskeudun syvän vihreään laaksoon rinnettä alas, paljain, kevyin jaloin. Jo kaukaa näen, että laaksossa on kolme komeaa kivitornia. Ne kaikki ovat samanlaisia, muodostavat lähes ristinmuotoisen, plus-merkkisen kuvion. Tiedän, että minun on valittava joukosta yksi torni ja kavuttava sen huipulle. Valinta on suoritettava huolella, sillä vain yksi torneista on juuri oikea kohde minulle. Tornit ovat kivitalon korkuisia ja sileäpintaisia. Sisukkaasti ryhdyn kiipemään. Erityisesti huippua lähestyessäni minua pelottaa, sillä en tiedä miten kiepsautan itseni karkean ja terävän reunan yli tornin tasakatolle.

Samassa ylhäältä ilmestyy auttava, vahva käsi, joka kiskaisee minut ylös. Syleilen kiihkeästi minua auttanutta miestä. Tiedän valinneeni oikean tornin. Syleily etenee kiihkeään rakasteluun auringonlämmössä, vienossa tuulen vireessä. Rakastettuni taivuttaa minut tornin reunan yli, enkä pelkää lainkaan, sillä hänen kätensä on tukevasti minun selkäni alla. Hetken tunnen hänen rintakehänsä omallani, enkä osaa erottaa henkäyksiäni hänen hengityksestään.

Nousemme yhtä aikaa ylös ja hän astuu tornin reunan yli, kävelee ilmassa muutaman askeleen, kääntyy ja kysyy: - Mihin jäit? - En voi tulla, en osaa lentää, vastaan hämmentyneenä. - Miten niin, et osaa, mies puolestaan ihmettelee. - Luotat vain itseesi, niin osaat mitä haluat. Hän ojentaa jälleen kätensä ja minä astun reunan yli, ponnistan itseni vaakaan, kuin uima-altaan reunalta. Ilmavirran keveydessä tartun häntä kädestä ja liidämme käsi kädessä sammalenvihreän laakson yli.

                                         *          *           *

Minua uneni naurattaa, sillä se on ajalta ennen pottereita ja kontoita. En ollut lukenut lentävistä luudista, noidista tai isistä, jotka keväisin saavat siivet. B. Cartlandiakaan en tunnusta lukeneeni, vaikka sävy onkin rankkaa vaaleanpunaa. Tämä uni oli erittäin väkevä ja sijoittui elämäni vaikempaan vaiheeseen, avioeroni jälkeisiin aikoihin. Halusin uskoa selviäväni. Unennäön jälkeen en enää epäillyt, sillä tiesin. Selviän.